Rakkaat pojat ja miehet

Julkaistu 7. marraskuuta 2026 klo 11.03

Rakkaat pojat ja miehet,  

Koen jollain tavoin hankalaksi kirjoittaa teille. En tiedä, sanonko varmasti ne oikeat asiat, ne mitä haluan sanoa. Haluaisin olla osa ratkaisua, sitä, joka muuttaisi tilastoja osaltanne parempaan suuntaan. 

 ”Olette vähemmistö lukiossa ja korkeakoulutuksessa, teidän mielenterveysongelmianne alidiagnosoidaan, ja palveluihin hakeutuminen on vaikeaa.

Uutena haasteena sosiaalisen median algoritmit ohjaavat sisältöjä, mikä voi lisätä poliittista ja sukupuolten välistä polarisaatiota.” (Lähde: Hki yliopiston selvitys1/2026)

Yksi omista pojistani totesi kerran, että kyllä jokainen nuori mies on Andrew Tatensa katsonut.  

Mihin tämä eriytyminen poikien ja tyttöjen kohdalla sitten johtaa? 

Ainakin tähän:   

"Miehet ovat täysin yliedustettuina rikostilastoissa niin tekijänä kuin uhrina, miehet tekevät kolmeneljäsosaa kaikista itsemurhista ja 95 % vangeista on miehiä"

Minä en tiedä millaista on olla pieni poika, aikuinen mies tai ristiriitojen keskellä oleva nuori mies, yhteiskunnan näkyvien ja näkymättömien kulttuurillisten ja opittujen oletusten keskellä. Olen pohtinut missä kohdin lapsuuden riemu väistyy, piiloutuu ja sen tilalle tulee jotain muuta. 

Kirjoitin joskus blogia, jossa mainittiin sukupuolisensitiivinen kasvatus, aiheena oli silloin seksuaalikasvatus. Koen, että sukupuolisensitiivisyys terminä usein, ehkä tahallaan, ymmärretään väärin. Kysymys on siitä, että kohdatessa näkee yksilön, eikä sukupuolta.

Olen todennäköisesti joiltain osin itse kasvattanut lapsiani opittujen ja kulttuurillisten sukupuoliroolien mukaan. Vaikka koen olleeni tiedostava vanhempana, ei itse kasarin lapsena helposti karvoistaan pääse. Tietyt kulttuurilliset opit istuvat vahvasti - niitä ei välttämättä edes itse huomaa, ja niiden murtumisen eteen on saanut tehdä töitä. Maailma ympärillä myös muuttuu koko ajan. Tutkimukset ja tieto tuovat meille uutta ymmärrystä. Yhteiskunnan rakenteiden muutokset kuitenkin vievät vuosikymmeniä, usein kokonaisen sukupolven ajan.

Ei siitä ole kuin muutama vuosikymmenen, kun se, että pojat eivät itke, tunteet padotaan ja agresssio ja fyysisyys vain kuuluvat poikien elämään meininki oli valloillaan. 

Mutta pojat, mikä on oikea suunta tukea? Ei minulla ole tähän ratkaisua, miten teidän kohdallanne tilastot saadaan paremmaksi. 

Voisiko se olla ratkaisua, että kaikille teidän ympärillänne on selkeää tämä:

Avun pyytäminen tai tunteiden ilmaisu eivät koskaan kenellekään ole merkki heikkoudesta tai epäonnistumisesta, vaan ihan vain osa ihmisyyttä.

Polarisaatio kiihtyy, mutta se ei ole onneksi koko totuus

 

Lisää kommentti

Kommentit

Ei vielä kommentteja.